Suomi nousuun?

Hallitus yrittää epätoivoisesti kiillottaa harmaan talouden torjuntaohjelman romuttamisessa kolhiintunutta kilpeään. Poliisioperaatioon alle kuuden euron pitsojen paljastumiseen on huudettu mukaan myös kansan syvissä riveissä lymyäviä lättybongareita.  Vinkkinä poliisille kerrottakoon, että täällä Tampereella Kalevan Prisma kauppaa pitsoja alkaen 2,95 €. Karhuryhmä tontille ja heti!

On toki hyvä, että harmaata taloutta vastaan taistellaan kaikilla sektoreilla. Ale hintaisen tuotteen myynnistä saamatta jäänyt kate kun usein nyhdetään muilla keinoin, kuten esim. paistajan selkärangasta alipalkkauksen muodossa. Ilman sen kummempia poliisioperaatioita homman olisi voinut hoitaa helpommin säätämällä tyyppihyväksytyt kassakoneet pakollisiksi.

Samaan aikaan kun poliisin harmaan talouden torjuntayksikön väheneviä resursseja tuhlataan näennäisoperaatioiden toteuttamiseen, suunnitellaan toisaalla hallituksen toimesta isolle rahalle mahdollisuutta piilottaa valtion kassaan tilittämättömät verorahat salaisiin rekistereihin. Tämä lieneekin yksi harvoista hallituksen hankkeista johon ministeriaitiosta löytyy niin paljon vahvaa osaamista, että homma saadaan maaliin kertarysäyksellä. Kestävyysvajeesta ja julkisen talouden alijäämästä ei tällä kohtaa juuri melua pidetä.

Verovarojen ohijuoksutuksen lisäksi hallitus pyrkii toteuttamaan ison määrän muitakin toimia julkisen sektorin polvilleen panemiseksi. Vientiteollisuuden yskiessä kansalaisten ostovoiman kohtalaisen tason ylläpitäminen on mahdollistanut kotimaan kysynnän pyörien pyörimisen siedettävällä tasolla. Mitä tekee hallitus? Se päättää kaventaa juuri niiden ihmisten toimeentuloa, joiden ansioista ja etuuksista jokainen sentti menee lyhentämättömänä takaisin talouden rattaisiin. Palkansaajien, työttömien, eläkeläisten ja opiskelijoiden vähistä euroista ei juuri patjan alle piiloteltavaa kerry. Onkin vaikea kuvitella, että talouden sakkaamisen perimmäiset syyt löytyisivät työläisten ylisuurista palkoista, tai tulonsiirtojen varassa olevien etuisuuksista. Eipä tarvitse olla kummoinenkaan näkijä, että ymmärtää syiden olevan puhtaasti ideologiset. Pelkästään palkansaajilta hallitus on valmis toimillaan siirtämään 3-4 miljardia euroa elinkeinoelämän pohjattomaan pussiin. Vastaantulona isäntäväki lupaa sijoittaa muutosturvaan peräti 30 miljoonaa! Siinä sitä on panoksesta saatu hyöty kohdillaan.

Hallituksen hurskaana toiveena on, että elinkeinoelämä käyttäisi tulevat lisäeurot investointeihin ja sitä kautta työllisyyden kohentamiseen. Tosiasiassa nämäkin rahat valunevat omistajien osinkotulojen kautta veroparatiisien salaisille tileille.

Vieläkö joku tosissaan uskoo, että hallituksen harjoittamalla talouspolitiikalla saadaan Suomi nousuun?

Miten käy hallitukselta Rock`n´Roll ?

Viime vuosina ammattiyhdistysliikkeen toimia on julkisessa keskustelussa usein syytetty vanhakantaiseksi omien saavutettujen etujen jääräpäiseksi puolustamiseksi. Nykyistä maamme oikeistohallitusta taas hehkutetaan vuolaasti mediassa eteenpäin katsovaksi ja rohkeasti yhteiskuntaa uudistavaksi Suomen pelastajaksi.

On totta, että ammattiyhdistysliikkeen kentästä löytyy vielä tänäkin päivänä 70- luvun tyylillä johdettuja organisaatioita. Näissä tapauksissa päätöksentekoa johdetaan edelleen ylhäältä alaspäin kapean kärjen rautaisin ottein kuin Pohjois-Koreassa konsanaan. Liittovaltuustojen, liittohallitusten ja ennen kaikkea jäsenistön tehtäväksi onkin jäänyt ainoastaan tehdä aaltoja ja huutaa hurraa valmiiksi päätettyjen asioiden puolesta.

Suomen nykyhallitus on ottanut kuitenkin SSS-miehineen huomattavasti suurempia loikkia taaksepäin.

Toimintakykynsä osoittaneen kolmikantaisen sopimisen järjestelmällinen romuttaminen on siitä paras mahdollinen esimerkki. Vuosikymmenten aikana luotu keskinäiseen luottamukseen perustuva, nykyisen hyvinvointivaltion peruskivi halutaan lakaista romukoppaan kertaheitolla. Käytännössä tämä tarkoittaisi palaamista sadan vuoden takaiseen isäntä valta malliin. Seuraavat askeleet lienevätkin hallituksemme tiekartassa kaivaa haudoista Lapuan liike ja Pihkalan kaarti.

Sipilältä hallituksineen tuntuu puuttuvan työmarkkinaosaamisen lisäksi myös täysin historian tuntemus. Nimittäin siitä, että valtiovalta on yksipuolisesti lähtenyt sorkkimaan työmarkkinapöytiin kuuluvia asioita ei ole koskaan seurannut muuta kuin katastrofi.

Perjantaina 18.9 ammattiyhdistysliike tulee näyttämään, että liike on ja voi hyvin!

Mielenilmaisussa tulee kanavoitumaan vahvasti epäluottamuslause hallituksen toimille paitsi palkansaajilta, myös Suomen kansalta. Tosiasia nimittäin on, että palkansaajajärjestöjen 2,2 miljoonasta jäsenestä moni antoi eduskuntavaaleissa äänensä Perussuomalaisille vaihtoehtoisen politiikan toivossa. Tähän huutoon puolue ei kuitenkaan joko tahtomattaan tai osaamattomuuttaan ole pystynyt vastaamaan.

Hallitus tulee perjantaina huomaamaan maalanneensa itsensä pahasti nurkkaan. Käytännössä sillä on kaksi vaihtoehtoa, joko perääntyä tai hajota.

Molempi parempi!

Naru kaulaan ja palli alta!

Suomelle ollaan lähiaikoina runnomassa jo kolmatta tulopoliittista kokonaisratkaisua peräjälkeen. Tällä kertaa TUPOa on päätetty kutsua yhteiskuntasopimukseksi, koska EK ilmoitti joitain vuosia sitten että TUPOjen aika suomessa on ohi. Niinpä edellisiä TUPOja kutsuttiinkin raamisopimukseksi ja työllisyys – ja kasvusopimukseksi. Käytännössä kuitenkin pesunkestäviä TUPOja kaikki.

Poikkeuksena edellisiin ei tällä kertaa enää elinkeinoelämälle riitä omien toimintaedellytysten ja etuisuuksien parantaminen, vaan nyt palkansaajille halutaan laittaa kirjaimellisesti luu kurkkuun. Jos valmiiksi neuvoteltuun paperiin ei suosiolla nimeä kirjoiteta, höylää EK:n polvella istuva hallitus kansalaisten selkänahkaa vielä 1,5 miljardin lisäleikkauksilla. Mahdollisten lisäleikkausten todellisen kohteena kuitenkin olisivat ihmiset, jotka yhteiskuntasopimuksesta eivät neuvottele, eivätkä näin ollen siihen pääse vaikuttamaan. Kipeimmin ne nimittäin koettelisivat työttömiä, eläkeläisiä, opiskelijoita ja lapsiperheitä. Syntipukki sotkulle sorvataan jääräpäisestä ammattiyhdistysliikkeestä, joka ei sovinnolla suostu palkkojaan polkemaan. Palkansaajille ei siis pelkästään haluta narua kaulaan, vaan edellytetään sen vielä potkaisevan itse palli altaan! Työnantajapuolelta ei tietenkään edellytetä yhtään mitään.

Paremminkin päinvastoin. Yrittäjien näkökulmasta Suomi nimittäin usein nähdään helvetin esikartanona. Yrittäjyydestä käytävään julkiseen keskusteluun onkin onnistuttu Suomessa kytkemään käsittämättömän paljon naiiveja ja yltiö romanttisia sävyjä. On luotu mielikuva, että nimenomaan yrittäjyydelle tulisi raivata rajoitukseton ohituskaista kilparadalla hyvinvointiyhteiskunnan resurssitaistelussa. Kerta toisensa jälkeen tässä kisassa tulevat jäämään hopealle ihmisten terveys, toimeentulo ja hyvinvointi. Usein näitä mielikuvia levittää median suosiollisella avustuksella joku elinkeinoelämän johtopallilla istuva eliitin älypää. Surkeinta koko asiassa on se, että kun nämä ajatukset riittävän usein ja vakuuttavasti media toistaa, tulee niistä helposti myös tosia. Loppujen lopuksi ollaan sitten tilanteessa että yrittäjä on muistomerkin arvoinen sankari jo pelkästään siksi, että on yrittäjä.

Työelämän ”jäykkyyksiä” ja muita yrittämisen edellytyksiä häiritseviä säännöksiä vaaditaankin purettaviksi, jotta yritykset pystyisivät työllistämään ihmisiä nykyistä enemmän. Tämä omituinen työllistämis into kuulostaa aina yhtä kummalliselta. En nimittäin tiedä ainoatakaan yritystä, jonka bisneskonseptin ensisijainen tavoite olisi palkata mahdollisimman monta työntekijää. Kyllä kai jokaisen yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa omistajilleen mahdollisimman paljon voittoa.

kolumni Kansan Uutisissa 21.8.2015

VALETIMPUREITA

Aika-ajoin julkisuuteen pompahtaa juttuja väärennetyillä pätevyystodistuksilla toimivista valelääkäreistä. Suomen terveydenhuoltojärjestelmälle kelpaavat tositteet on hankittu milloin mistäkin.

Saman sorttista ihmisten terveydellä pelleilyä harjoitetaan maassamme päivittäin laajalti kenenkään kummastelematta. Rakentamisessa ei ammattipätevyyksiä kukaan kysele sen enempään alalla toimivilta yrityksiltä kuin työntekijöiltäkään. Tästä huolimatta julkisessa keskustelussa on säännöllisin väliajoin valtava poru ja parku rakentamisen huonosta laadusta home – ja kosteusvaurioineen. Harvassa ovat ne alat, joissa kouluttamattomana voisi tehdä vastaavia töitä, jotka vaikuttavat ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin.

Kaikenmaailman lappuja ja kortteja toki rakennustyömaalle pääsemiseksi tänä päivänä vaaditaan riesaksi asti. Ilman työturvallisuuskorttia on turha mestoille pyrkiä. Kortin saamiseen riittävät turvallisuustiedot omaa jokainen, joka joskus on työmaan sivuitse kulkenut.

Elementtien nostokoukkuja on turha yrittää rälläköidä poikki ilman tulityökorttia. Tämän kortin saa myös automaattisesti jokainen, joka kortin saamiseksi vaaditusta päivän koulutuksesta on valmis konsultille maksamaan. On toki hyvä, että niin tulitöiden kuin muidenkin hommien turvalliseen tekemiseen kiinnitetään tapaturma alttiilla alalla huomiota. Monesti vain tämä korttirumba tuntuu käytännön tekemisen kannalta melko turhauttavalta.

Terveenä poikkeuksena korttiruljanssista täytyy nostaa ensiapukorttikoulutus. Rakennuksilla suositellaan olevan yksi EA-kortin omaava työntekijä jokaista 25:ttä työntekijää kohden. Muistuupa mieleen yksi EA-kortti koulutus tilaisuus, jossa kouluttaja kysyi miten tulee toimia, jos aamulla hallityömaalle tullessa lattialla makaa tajuton ihminen? Muuan vanhan liiton timpuri nosti varovasti käden ylös vastatakseen kysymykseen. Hänen mielestään ensimmäisenä tarkistetaan kuuluuko lattialla makaava toveri liittoon. Näin varmistutaan avun tarpeen kiireellisyydestä!

Monta asiaa rakennustyömailla nykypäivinä siis tarkistetaan, ja hyvä niin. Olisi kuitenkin suotavaa, että ammattitaidon varmistaminen kuuluisi itsestäänselvyytenä näiden asioiden joukkoon. Harmittavan usein tuntuu, että puolentoistatunnin lauttareissu on riittävä koulutus takaamaan Tallinnalaisen kalakauppiaan kouluttautumisen Suomen rakennusteollisuuden hyväksymäksi alan huippuosaajaksi.

Jotta alaa vaivaavista laatuongelmista voidaan päästä eroon, on syytä vaatia ammattitaitoista työväkeä töitä tekemään. Usein mestoilla näiden ”valetimpureiden” aikaansaannoksia yrittävät alan ammattilaiset jälkikäteen korjailla. Tehtävä on mm. aikataulujen kireydestä johtuen monesti mahdoton.

Tehtävän toivottomuutta voisi verrata siihen, että ammatti hammaslääkärin pitäisi paikata potilaan etuhampaita persreiän kautta!

Kehitysyhteistyöstä

Tuleva hallitus tulee varmuudella leikkaamaan Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja. Perussuomalaisten vaaliohjelmassa ehdotettiin määrärahojen leikkaamista niin, että valtion reilun miljardin pottia supistetaan noin puoleen. Syntynyt vaje olisi sitten tarkoitus kursia kokoon kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Vaalien alla myös Kokoomuksen suunnalta kuului samansuuntaisia kannanottoja.

Puheenvuoroissa onkin  menestyksekkäästi onnistuttu luomaan kehitysyhteistyöstämme varsin vääristynyt kuva. Kansalaisten mieliin on onnistuttu iskostamaan kehitysyhteistyö toimintana, jossa valtion kassasta lapioidaan rahaa pohjattomaan säkkiin, joka lennätetään viidakkoon ja jätetään sinne niiden vietäväksi, ketkä ensimmäisinä paikalle sattuu.

Todellisuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Useimmissa tapauksissa rahat käytetään useamman vuoden kestoisiin hankkeisiin. Näille, usein koulutuksen tai terveydenhuollon tasoa parantaville projekteille, on rahoituksen jatkuvuus elinehto. Tästä syystä Suomikin on sitoutunut Eurooppa-neuvoston vuonna 2005 tekemään päätökseen. Sen mukaan jäsenmaiden tulee saavuttaa kehitysrahoituksessa 0,7 prosentin osuus bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä. Vuonna 2014 Suomen määrärahat olivat 0,55 prosenttia bruttokansantulosta. Suunnitellut leikkaukset pudottaisivat tasomme erittäin kauas sovitusta tavoitteesta. Muiden maiden seuratessa Suomen kyseenalaista esimerkkiä vaarana on, että moni hyvin alkuun päässyt prosessi kohdemaissa kariutuu kokonaan rahoituksen puutteeseen. Tämä taas on omiaan räjäyttämään jo nyt katastrofaalisen pakolaistilanteen maailmalla entistä synkempään tilaan.

Perinteisen kehitysavun lomassa määrärahoilla toteutetaan myös muunlaista toimintaa. Hyvänä esimerkkinä on valtiovetoinen Finnfund (Teollisen yhteistyön rahasto oy).

Finnfundin toiminnan keskiössä kohdemaissa ovat ilmastonmuutosta hillitsevät, ympäristön tilaa parantavat ja köyhien maiden ihmisten elinoloja parantavat hankkeet. Parasta aikaa yhtiö rahoittaa Kenian Turkana järven rannoille nousevaa valtaisaa tuulivoimapuistoa. Nousevalla tuulivoimalalla on merkittävät kehitysvaikutukset Keniassa. Se luo työpaikkoja, tuo verotuloja ja vahvistaa olennaisesti maan vaihtotasetta. Hankkeesta hyötyvät myös suomalaiset. Kotimainen tietotaito ja osaaminen ovat hankkeessa isossa roolissa. Tämä tarkoittaa Suomalaisille yrityksille tilauskantaa ja yritysten työntekijöille työtä.

Hyvistä hankkeista huolimatta Finnfundin toimintaa jarruttaa valtion nihkeä halu yhtiön pääomittamiseen. Vertailun vuoksi voidaan katsoa vaikkapa Norjan vastaavaa rahoitusyhtiö Norfundia. Norjan valtio pääomittaa omaa rahastoyhtiötään kymmenkertaisella määrällä suomalaiseen Finnfundiin verraten.

Toivoa sopii, että valtiovalta leikkaushuumastaan huolimatta ymmärtää jättää kehitysyhteistyömäärärahat rauhaan ja pikemminkin vahvistamaan Finnfundin kaltaisen yhtiön toiminta mahdollisuuksia.

Kolumni KU:n viikkolehdessä 15.5.2015

Ikäihmisten toimeentulosta

Minulla oli mahdollisuus olla puolueen varapuheenjohtajana itse paikalla viime vuoden maaliskuussa säätytalolla, kun hallitus neuvotteli kehysriihessä valtion talouden tasapainottamiseen tähtäävistä toimista. Siihen saakka Kataisen sixpack hallituksessa oli monista kipeistäkin sopeuttamistoimista huolimatta pyritty turvaamaan pienempien etuisuuksien säilyminen leikkausten ulkopuolella. Pitkälti vasemmistoliiton ansiosta hallitus oli kehnosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta jopa korottanut leikkaamisen sijasta useita perusturvan etuisuuksia. Mm. korotettiin työmarkkinatukea ja toimeentulotukea, poistettiin puolison tulojen vaikuttavuus työmarkkinatukeen ja mahdollistettiin työn tekeminen 300 euroon asti ilman vaikutusta etuisuuksiin. Maaliskuun 2014 kehysriihessä hallitus kuitenkin käänsi tässä suhteessa täysin kelkkansa, ja pienempiäkin etuisuuksia oltiin valmiita leikkaamaan. Se, että leikkaukset ulotettiin pienempiin etuisuuksiin olikin suurin syy, miksi Vasemmisto joutui hallituksen tuolloin jättämään.

Eläkeläiset saivat tästä myös oman osansa. Indeksiä leikkaamalla 1.1 prosentin korotus eläkkeisiin kutistui lopulta alle 0,4 prosentin suuruiseksi. Täytyy toki myöntää, että ilman indeksi leikkaustakin eläkeläisten ostovoimaa on järjestelmällisesti heikennetty jo useamman vuosikymmenen ajan. Suomesta ei nimittäin löydy toista väestöryhmää eläkeläisten lisäksi, jolta etuisuuksia olisi yhtä systemaattisesti heikennetty. Harjoitetun politiikan ansiosta meillä elääkin joka kolmas yli 90 vuotias köyhyysrajan alapuolella. Tilanne onkin tässä suhteessa meillä surkein länsimaisista hyvinvointivaltioista.

Julkisessa keskustelussa ikäihmisiä myös syyllistetään ja heistä puhutaan usein pelkästään kansantalouden jarruna toimivana passiiviväestönä. Tämän suuntaiset puheet ovatkin paitsi epäreiluja, myös erittäin ajattelemattomia ja lyhytnäköisiä. Nimittäin se, että suomalaisten eliniän odote jatkaa kasvamistaan on itse asiassa merkki hyvinvointivaltiomme toimivuudesta. Vielä sata vuotta sitten neljännes suomalaisista kuoli ennen aikuisikää. Sairaus, köyhyys ja kurjuus näkyivät kaikkialla. Silti jo tuolloin, kuului vakavasävyisiä moitteita siitä, että suomalaisten terveyteen ja hyvinvointiin panostamisessa olisi menty liian pitkälle. Onneksi näitä väitteitä ei aikanaan kuunneltu, vaan hyvinvointivaltiota alettiin rakentaa samaan tahtiin kun maa kehittyi ja vaurastui.

Nykyään kuulee toistuvasti ikäihmisiä syyllistettävän sosiaali- – ja terveydenhuollon menoista ja talouden kestävyysvajeesta. Tuntuukin oudolta, että terveysmenoihin lasketaan mukaan vanhusten laitoshoito, kotihoito ja omaishoito, mutta ei esimerkiksi vammaispalveluja tai päihdehuoltoa. Tilastoinnin mukaan vanhuutta pidetään siis sairautena?

Eläkeläisten ostovoimaa leikkaavana toimena taitettu indeksi on viimevuosikymmeninä ollut merkittävin yksittäinen seikka. Alun perinhän työeläkkeissä oli käytössä puhdas ansiotasoindeksi. Tämä tarkoitti sitä, että eläkkeet nousivat yksyhteen palkankorotusten kanssa. Eläkemenojen kasvun hillitsemiseksi siirryttiin puoliväli-indeksiin, joka huomioi tasavertaisesti yleisen hintojen nousun ja palkkakehityksen. Vuonna 1995 päätettiin siirtyä alun perin väliaikaiseksi tarkoitettuun taitettuun indeksiin. Tässä edelleen voimassaolevassa mallissa yleisen hintakehityksen painotus on 80 % ja palkkojen 20 %.

Taitetun indeksin tavoitteena oli alun perin varautua suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymiseen ja rahastojen riittävyyden turvaaminen tuleville sukupolville. Eläkkeiden maksatukset ovat tuplaantuneet vuodesta 2005 vuoteen 2013. Eläkerahastot ovat yli nelinkertaistuneet samalla aikavälillä. Rahastojen varat ylittivät 170 miljardin rajan vuonna 2014. Rahastojen vuosituotot ovat yli 10 miljardin. Rahastoissa on siis seitsen kertainen määrä varoja vuoden eläkemenoihin verraten. Herääkin kysymys, pitäisikö eläkemenojen sijasta alkaa hillitsemään rahastojen kasvua?

Voiko sitten perustellusti vaatia taitetusta indeksistä luopumista? Onko meillä varaa siitä luopumiseen?

Kyllä voi ja kyllä on!

Kun tiedetään, että eläkerahastojen tuotto on viimeisen 15 vuoden aikana ollut keskimäärin 5,5 % vuodessa, voidaan laskea että seuraavan 30 vuoden aikana rahastot paisuisivat samalla tuotto osuudella nykyisestä 170 miljardista peräti 800 miljardiin. pelkkä vuosituotto tuolloin olisi jo 44,5 miljardia euroa.

Pelkästään palkkojen kehitykseen sidottu indeksi maksaisi vuositasolla noin 300 miljoonaa enemmän kuin nyky malli. Puoliväli-indeksin hintalappu olisi 110 miljoonaa vuodessa taitettua indeksiä kalliimpi. Nyky- eläkkeensaajat eivät siis missään nimessä olisi vaatimustensa toteutuessa syömässä tulevien eläkkeensaajien pöydästä, niin kuin mm. elinkeinoelämän suunnalta usein väitetään.

Parhaimmillaan taitetusta indeksistä luopuminen jopa paikkaisi valtion kassaa menojen vähentymisen ansiosta. Vuositasolla eläkkeensaajien asumis – ja toimeentulotukeen käytetään nimittäin noin 450 miljoonaa euroa. Myös eläkkeistä kerättyjen verojen osuus kasvaisi eläkkeiden nousun myötä vuositasolla noin 100 miljoonaa.

Indeksi uudistuksesta aiheutuvat lisäkustannukset voitaisiin maksaa täysimääräisesti eläkerahastojen tuotoista. Varsinaisiin eläkevarantoihin ei tarvitsisi kajota, eikä eläkemaksujen korotuksiin ryhtyä.

Vastakkainasettelun aikako ohi?

Työmarkkinakeskusjärjestöjen neuvottelut neuvottelujärjestelmän uudistamisesta ajautuivat odotetusti täydelliseen umpikujaan viikko sitten. Neuvotteluiden aloittamisesta sovittiin voimassa olevan TUPO ratkaisun, niin sanotun työllisyys- ja kasvusopimuksen osana syksyllä 2013.

Järjestelmän uudistamista pohtimaan asetettiin työryhmä, jonka oli tarkoitus saada työnsä maaliin vuoden 2014 loppuun mennessä.

Työryhmän työlistalla sovittiin syksyllä 2013 olevaksi työehtosopimusten velvoittavuus ja noudattaminen sekä sopimuksen rikkomisesta eri tahoille seuraavat sanktiot. Lisäksi arvioitaisiin keinoja sovittelujärjestelmän ja erimielisyyksien ratkaisumenettelyn kehittämisestä sekä palkankorotusten toteutumisesta sopimuksettomilla aloilla.

Palkansaajapuoli toi keskustelupöytään pohdittavaksi mm. työnantajan tulkintaetuoikeuden, työpaikkakohtaisten mielenilmaisujen suhteen työrauhavelvoitteeseen, alipalkkauksen kriminalisoinnin ja kanneoikeuden.

Työnantajapuoli sen sijaan ei ollut valmis keskustelemaan mistään muusta kuin lakko-oikeuden romuttamisesta.

Ja miksipä olisikaan. Etelärannassa ymmärretään varsin hyvin, että lakonuhan poistuessa kaikki työntekijöiden oikeuksien heikennyksiin tähtäävät toimenpiteet voitaisiin varsin helposti toteuttaa.

Koeaikojen pidennykset, pätkätöiden teettäminen ilman perusteita, pekkasten ja lomaltapaluurahojen poistaminen ja palkojen jäädyttäminen voitaisiin käytännössä toteuttaa välittömästi. Ansiosidonnaisten päivien määrän vähentäminen ja työvoiman tarveharkinnasta luopuminen olisi myös nopeasti toimeen pantavissa. Tämä kaikki maassa, jossa joidenkin tahojen mielestä puolesta miljoonasta työttömästä huolimatta on huutava työvoimapula.

Suomen työmarkkinapoliittinen neuvottelujärjestelmä nykyisen kaltaisena toimii varsin hyvin. Sen toimivuuden varaan nykyinen hyvinvointivaltiomme on vuosikymmenten saatossa pitkälti rakentunut. Järjestelmän perustana on ollut, ja tulee jatkossakin olla, tasapuoliset voimasuhteet osapuolten kesken.

Työntekijöiden lakko-oikeuksien romuttamisella ja sitä kautta voimasuhteiden vääristymisellä olisi varsin ennakoimattomat ja laajat yhteiskunnalliset vaikutukset. Lakko-oikeuden mennessä, menee työntekijöiltä kaikki edellytykset omien asioiden ajamiseen. Ammattiliittojen tehtäväksi parhaimmillaan jäisi konsultoivan asiantuntijatahon status. Pahimmillaan ne kuihtuisivat kahvinjuonti kerhoiksi, ennen lopullista valojen sammuttamista.

 Näistä lähtökohdista katsoen tulee väkisinkin mieleen kysymys, olisiko neuvotteluihin pitänyt lähteä alun alkaenkaan?

Muuan ”työväenpuolue” lanseerasi joitakin vuosia sitten kampanjassaan lauseen; vastakkainasettelun aika on ohi!

Kaikki ilmassa olevat merkit kuitenkin toitottaa ennemminkin sen olevan NYT!